Olen tykännyt kirjoittamisesta,
mutta sen edessä on pitkään ollut jokin este, suoranainen lukko. Niinpä
toivoin, että saisin kirjoitettua nyt kesällä, kun olisi aikaa. En tiennyt
tarkemmin, mistä halusin kirjoittaa, mutta yksi aihe, johon osuin ja joka
kirjapinostani nousi kiinnostavana esiin, oli häpeä. Siihen siis törmäsin ja
siitä olen sitten kirjoittanut päiväkirjaa, jonkun runon ja piirtänytkin olen,
kun yhtäkkiä näin mielessäni kuvan, jonka talteen saaminen tuntui tärkeältä.
Julkinen kirjoittaminen häpeästä se
vasta vaikeaa onkin. Häpeä hyppää nimittäin saman tien näppäimistölle ja siinä
se jököttää estäen sormia muodostamasta sanoja. Häpeästä on sanottu jo kaikki,
se väittää, ja ensinhän sitä uskoo, kun ei tunnista, mikä ääni nyt puhuu. Olisi
niin paljon helpompaa vältellä koko aihetta ja vaikka vaihtaa se johonkin
toiseen. Voisin myös lopettaa koko kirjoittamisen. Miksi minun pitäisi mistään
kirjoittaa? Kehno ajatus alun perinkin.
En nimittäin haluaisi tunnustaa, että
olen altis häpeälle. Sellaiselle on oma termikin: häpeäaltis tai häpeään
sidottu. Kuinka hävettävää. En halua tulla määritellyksi sellaiseksi. Kuvaan,
jonka haluaisin antaa itsestäni, ei kuulu sen tunnustaminen, että häpeä olisi
minulle tuttu. Haluaisin olla sen ulko- tai mieluummin yläpuolella. Häpeä ei
myöskään halua tulla määritellyksi. Se haluaa jatkaa varjoissa pysymistään,
siellä se elää vahvimmillaan.
Tänään kykenen kuitenkin jatkamaan
kirjoittamista. Tunnistan häpeäni herkemmin ja aiemmin, vaikka sen
ilmaantuminen yllättää vieläkin. Brené Brown sanoo häpeän aiheuttavan kimpun
tuskallisia tunteita, ja se kimppu ehtii edelleen vaikuttamaan joskus hyvänkin
aikaa, ennen kuin ymmärrän mistä on kysymys.
Häpeä
aiheuttaa erillisyyden tunnetta. Se rakentaa näkymättömän muurin minun ja toisten
välille. Se pistää vertaamaan ja se saa tuomitsemaan. Jos en kestä omaa
häpeääni, saatan etsiä häpeän aiheuttajia toisissa, kiinnitän katseeni niihin
ja arvostelen. Mutta syvimmiltään tuomitsen itseni. Häpeä on siitä kurja
seuralainen, että se viihtyy piilossa. Se on pelon ja syyllisyyden kaveri ja
sillä tavalla taitava, että se saa uskomaan, että olen ansainnut häpeäni ja
siitä aiheutuvan kärsimyksen. Häpeä on kuin sitkeää hämähäkin seittiä, joka
kietoutuu ympärilleni. Siitä on vaikea irrottautua. Häpeä voi estää
toteuttamasta unelmia. Pahimmillaan se estää elämästä.
Tässä
oma, melko tuore esimerkkini. Olin ryhtynyt
opiskelemaan perhekonstellaatiota, menetelmää, jonka avulla voidaan
tutkia
läheisiä ihmissuhteita ja niissä vaikuttavia, usein näkymättömiä
ilmiöitä. Sukupolvelta toiselle siirtyvät taakat ovat sellaisia.
Konstellaatio on toiminnallinen menetelmä, jolla on yhtymäkohtia mm.
psykodraamaan. Konstellaatioissa tapahtuvat kokemukset ja tunteita
liikuttavat
oivallukset voivat vaikuttaa ihmisen uskomuksiin ja käsityksiin omista
lähisuhteista perinpohjaisesti. Sen opiskelu on ollut elämääni syvästi
rikastuttavaa
ja omia kokemuksiani eheyttävää. Kun sitten tuli aika käynnistää
ohjausharjoittelut, jotka aloitin yhdessä tyttäreni kanssa, koin
löytäneeni
jotakin arvokasta. Työtä, jota halusin tehdä.
Kunnes tuli aika ryhtyä kertomaan tästä työstä. Ensimmäisten
työpajojen jälkeen en saanut kirjoitettua konstellaatiosta sanaakaan. Lyhyen tapahtumailmoituksen
laatiminen vaati päiväkausia tullakseen valmiiksi ja kun se lopulta valmistui, suorastaan
pakenin koneen ääreltä. Tuskailtuani tämän äärellä viikkokausia, jokin
ulkopuolelta saatu sysäys avasi yhtäkkiä silmäni. Mikä on se ääni, joka
toisaalta sanoi näin: konstellaatiohan on menetelmänä melko tuntematon, sitä on
tutkittu aika vähän ja se on varmaankin joidenkin mielestä vähintäänkin outo
menetelmä. Sitä on lisäksi aika vaikea kuvata sanoin. Ei ihme, että juuri sinä
olet ryhtynyt perehtymään sellaiseen. Toisessa laidassa se sanoi: konstellaatio
on niin vaikuttava menetelmä, että se voi todellakin käynnistää ihmisessä
jonkun uuden kasvua. Siinä on paljon sellaista, jota ei oikein kyetä
sanoittamaan, mutta se toimii, suorastaan mystisesti. Sen vaikuttavuus voi olla
elämää syvästi muuttava. Niin, kuinkahan sinä oikein edes kuvittelet voivasi
ohjata niin vaikuttavaa menetelmää.
Häpeähän se siinä, estämässä ja jarruttamassa, pitämässä
piilossa ja pelkäämässä. Sellainen sabotoija. Siksi kirjoitin tämän. Meni
aikaa, ennen kuin ymmärsin, mikä minua jarrutti ja sen jälkeen lisää aikaa,
ennen kuin tunsin häpeääni ja sen aiheuttamaa pelkoa kohtaan niin paljon myötätuntoa,
että kykenin kertomaan tämän kokemuksen. Kiitos sinulle Kati, joka rohkaisit kirjoittamaan häpeästä.