Kun Ihminen tavattavissa -kollegani Ulla laittoi faceen kuvan seinäkellosta, jonka hän oli juuri hankkinut, tunnistin kellon samanlaiseksi, jollainen meilläkin oli, kun olin lapsi. Kohta Ulla laittoi kellostaan videon esitelläkseen sen lyöntiääntä, ja kun näin kellotaulun numerot suurina lähietäisyydeltä, sisälläni jymähti. Päädyin aikamatkalle, jonka päätepysäkkinä oli lapsuudenkotini tunnelma. Kellotaulun nähdessäni oli vapaapäiväni aamu, edessä oli ihana viikonloppu ja mieleni sen mukaisesti kevyt ja valoisa. Salamannopea aikamatka muutti olotilani vakavaksi, keho muuttui painavammaksi ja pallea jännittyi. Mieleeni ei noussut muistoa mistään erityisestä tapahtumasta enkä yrittänyt sellaista löytääkään. Tiedostin vain muutoksen mielialassani ja kehossani. Näin se keho muistaa, ajattelin.

Tunnelma vei minut aikaan, jolloin olen ollut ehkä 10-vuotias. Tuon kellotaulun numeroita olen katsonut miettien, saisiko nyt lähteä kaverille tai kauanko on vielä siihen, kun äiti tulee tai isä lähtee. Paljon on piilottanut tunteitaan se pieni tyttö, jolle kellon viisarit osoittivat toivoa ja huolta, odotusta ja pelkoa. Ne, kuten monet muutkin tunteet olivat tuon tytön vakavien, vaikeissa tilanteissa suorastaan ilmeettömiksi jähmettyneiden kasvojen takana piilossa. Tunteita ei voinut näyttää, sen tuo tyttö oli oppinut jo, eikä niitä sitten voinut oikein tunteakaan. Jossain hänen sisimmässään oli säiliö, jonne ne hautautuivat. Yksinään tukahdutetut tunteet aiheuttavat seurauksiaan myöhemmin. Ne kun eivät häviä minnekään. Kielletty viha turskahteli myöhemmin väärissä yhteyksissä, pelko sekä jäyti että esti tunnistamattomana piilossaan - ja suru. Mitä seuraakaan syvällä piilossa olevasta surusta, jonka olemassaolosta ei edes tiedä? Vieraantunutta oloa ja vaikeuksia tunnistaa tunteitaan, ainakin. Entä yksin koetut pettymykset tai epäonnistumiset? Häpeän vahvistumista, ellei ole ketään, joka lohduttaa. Molemmista seuraa sietämättömiä tunteita, joita välttelee monin keinoin. Pettymyksiä siten, että toivoo ja tavoittelee vähemmän, epäonnistumisia pyrkimällä täydellisyyteen. Pitkään uskoin minäkin, että tulisin hyväksytyksi vain virheettömänä, mutta se on toisen jutun aihe.

Tunteet tarjoilevat meille informaatiota sekä menneisyydestämme että tulevaisuudestamme, jos vain pysähdymme niiden äärelle. Ne kertovat, mikä on meille tärkeää. Olen halunnut tutustua siihen, mikä menneisyydestäni saa minut tässä nyt-hetkessä tuntemaan niitä tunteita, joita tunnen ja mitä tunteeni kertovat tarpeistani. Silloin, kun vanhat kokemukset aktivoituvat yllättäen, ne voivat herättää nyt-hetkessä yllättävän voimakkaita tunteita. Voin aina kysyä itseltäni mikä osa tunteistani liittyy siihen mitä tapahtuu nyt ja mikä on menneiden kokemusteni nostattamaa reaktiota. Tunteet ovat myös tarpeittemme viestintuojia. Kysy tunteiltasi mitä odotat tai toivot. Sen lisäksi ne kertovat sen mitä pelkäät.

Tunteet tuntuvat aina todelta sillä hetkellä, jolloin niitä tunnemme. Ne menevät kuitenkin myös aina ohi ja voimakaskin tunne heikkenee. Tunteet tuntuvat ja liikkuvat kehossa. Kun keskittyy aistimaan tunteen tuntumista kehossaan, voi huomata sen "kulkevan" ja muuttuvan. Omien tunteitteni tunnistaminen opettaa eniten itsestäni, vaikka on ollut houkuttelevaa ajatella, että herännyt tunne kohdistuu toisen ihmisen tekemiseen. Kun oppii tuntemaan omat tunteensa, oppii myös kantamaan niistä vastuuta. Oppii kokemaan ja kestämään tunteitaan, kuvailemaan niitä ja toimimaan niiden alla olevien tarpeiden johdattamana sen sijaan, että kaataisi tunteensa toisen niskaan.

Kun kellotaulun numerot kiidättivät minut menneisyyteen ja sain huikealla tavalla yhteyden johonkin osaan lapsuudestani, ei tuo kokemus tällä kertaa herättänyt surua, ei vihaa eikä pelkoa. Mutta myötätuntoa tunsin. Sitä ja rakkautta tuota pientä, silloin sisäisesti yksinäistä tyttöä kohtaan, hänen vanhempiaan kohtaan, koko perhettä kohtaan. Kukaan ei lapsuudessani ole tarkoituksella tarjoillut sellaisia taakkoja, joita sain. Sen olen pitkällä matkallani ymmärtänyt.

Kiitos Ulla aikamatkakellostasi - ja kellon kuvasta.

Olen tykännyt kirjoittamisesta, mutta sen edessä on pitkään ollut jokin este, suoranainen lukko. Niinpä toivoin, että saisin kirjoitettua nyt kesällä, kun olisi aikaa. En tiennyt tarkemmin, mistä halusin kirjoittaa, mutta yksi aihe, johon osuin ja joka kirjapinostani nousi kiinnostavana esiin, oli häpeä. Siihen siis törmäsin ja siitä olen sitten kirjoittanut päiväkirjaa, jonkun runon ja piirtänytkin olen, kun yhtäkkiä näin mielessäni kuvan, jonka talteen saaminen tuntui tärkeältä.

Julkinen kirjoittaminen häpeästä se vasta vaikeaa onkin. Häpeä hyppää nimittäin saman tien näppäimistölle ja siinä se jököttää estäen sormia muodostamasta sanoja. Häpeästä on sanottu jo kaikki, se väittää, ja ensinhän sitä uskoo, kun ei tunnista, mikä ääni nyt puhuu. Olisi niin paljon helpompaa vältellä koko aihetta ja vaikka vaihtaa se johonkin toiseen. Voisin myös lopettaa koko kirjoittamisen. Miksi minun pitäisi mistään kirjoittaa? Kehno ajatus alun perinkin.

En nimittäin haluaisi tunnustaa, että olen altis häpeälle. Sellaiselle on oma termikin: häpeäaltis tai häpeään sidottu. Kuinka hävettävää. En halua tulla määritellyksi sellaiseksi. Kuvaan, jonka haluaisin antaa itsestäni, ei kuulu sen tunnustaminen, että häpeä olisi minulle tuttu. Haluaisin olla sen ulko- tai mieluummin yläpuolella. Häpeä ei myöskään halua tulla määritellyksi. Se haluaa jatkaa varjoissa pysymistään, siellä se elää vahvimmillaan.

Tänään kykenen kuitenkin jatkamaan kirjoittamista. Tunnistan häpeäni herkemmin ja aiemmin, vaikka sen ilmaantuminen yllättää vieläkin. Brené Brown sanoo häpeän aiheuttavan kimpun tuskallisia tunteita, ja se kimppu ehtii edelleen vaikuttamaan joskus hyvänkin aikaa, ennen kuin ymmärrän mistä on kysymys.

Häpeä aiheuttaa erillisyyden tunnetta. Se rakentaa näkymättömän muurin minun ja toisten välille. Se pistää vertaamaan ja se saa tuomitsemaan. Jos en kestä omaa häpeääni, saatan etsiä häpeän aiheuttajia toisissa, kiinnitän katseeni niihin ja arvostelen. Mutta syvimmiltään tuomitsen itseni. Häpeä on siitä kurja seuralainen, että se viihtyy piilossa. Se on pelon ja syyllisyyden kaveri ja sillä tavalla taitava, että se saa uskomaan, että olen ansainnut häpeäni ja siitä aiheutuvan kärsimyksen. Häpeä on kuin sitkeää hämähäkin seittiä, joka kietoutuu ympärilleni. Siitä on vaikea irrottautua. Häpeä voi estää toteuttamasta unelmia. Pahimmillaan se estää elämästä.

Tässä oma, melko tuore esimerkkini. Olin ryhtynyt opiskelemaan perhekonstellaatiota, menetelmää, jonka avulla voidaan tutkia läheisiä ihmissuhteita ja niissä vaikuttavia, usein näkymättömiä ilmiöitä. Sukupolvelta toiselle siirtyvät taakat ovat sellaisia. Konstellaatio on toiminnallinen menetelmä, jolla on yhtymäkohtia mm. psykodraamaan. Konstellaatioissa tapahtuvat kokemukset ja tunteita liikuttavat oivallukset voivat vaikuttaa ihmisen uskomuksiin ja käsityksiin omista lähisuhteista perinpohjaisesti. Sen opiskelu on ollut elämääni syvästi rikastuttavaa ja omia kokemuksiani eheyttävää. Kun sitten tuli aika käynnistää ohjausharjoittelut, jotka aloitin yhdessä tyttäreni kanssa, koin löytäneeni jotakin arvokasta. Työtä, jota halusin tehdä.

Kunnes tuli aika ryhtyä kertomaan tästä työstä. Ensimmäisten työpajojen jälkeen en saanut kirjoitettua konstellaatiosta sanaakaan. Lyhyen tapahtumailmoituksen laatiminen vaati päiväkausia tullakseen valmiiksi ja kun se lopulta valmistui, suorastaan pakenin koneen ääreltä. Tuskailtuani tämän äärellä viikkokausia, jokin ulkopuolelta saatu sysäys avasi yhtäkkiä silmäni. Mikä on se ääni, joka toisaalta sanoi näin: konstellaatiohan on menetelmänä melko tuntematon, sitä on tutkittu aika vähän ja se on varmaankin joidenkin mielestä vähintäänkin outo menetelmä. Sitä on lisäksi aika vaikea kuvata sanoin. Ei ihme, että juuri sinä olet ryhtynyt perehtymään sellaiseen. Toisessa laidassa se sanoi: konstellaatio on niin vaikuttava menetelmä, että se voi todellakin käynnistää ihmisessä jonkun uuden kasvua. Siinä on paljon sellaista, jota ei oikein kyetä sanoittamaan, mutta se toimii, suorastaan mystisesti. Sen vaikuttavuus voi olla elämää syvästi muuttava. Niin, kuinkahan sinä oikein edes kuvittelet voivasi ohjata niin vaikuttavaa menetelmää.

Häpeähän se siinä, estämässä ja jarruttamassa, pitämässä piilossa ja pelkäämässä. Sellainen sabotoija. Siksi kirjoitin tämän. Meni aikaa, ennen kuin ymmärsin, mikä minua jarrutti ja sen jälkeen lisää aikaa, ennen kuin tunsin häpeääni ja sen aiheuttamaa pelkoa kohtaan niin paljon myötätuntoa, että kykenin kertomaan tämän kokemuksen. Kiitos sinulle Kati, joka rohkaisit kirjoittamaan siitä.