Aivan tavallisia häpeähidasteita

04.08.2019

Olen tykännyt kirjoittamisesta, mutta sen edessä on pitkään ollut jokin este, suoranainen lukko. Niinpä toivoin, että saisin kirjoitettua nyt kesällä, kun olisi aikaa. En tiennyt tarkemmin, mistä halusin kirjoittaa, mutta yksi aihe, johon osuin ja joka kirjapinostani nousi kiinnostavana esiin, oli häpeä. Siihen siis törmäsin ja siitä olen sitten kirjoittanut päiväkirjaa, jonkun runon ja piirtänytkin olen, kun yhtäkkiä näin mielessäni kuvan, jonka talteen saaminen tuntui tärkeältä.

Julkinen kirjoittaminen häpeästä se vasta vaikeaa onkin. Häpeä hyppää nimittäin saman tien näppäimistölle ja siinä se jököttää estäen sormia muodostamasta sanoja. Häpeästä on sanottu jo kaikki, se väittää, ja ensinhän sitä uskoo, kun ei tunnista, mikä ääni nyt puhuu. Olisi niin paljon helpompaa vältellä koko aihetta ja vaikka vaihtaa se johonkin toiseen. Voisin myös lopettaa koko kirjoittamisen. Miksi minun pitäisi mistään kirjoittaa? Kehno ajatus alun perinkin.

En nimittäin haluaisi tunnustaa, että olen altis häpeälle. Sellaiselle on oma termikin: häpeäaltis tai häpeään sidottu. Kuinka hävettävää. En halua tulla määritellyksi sellaiseksi. Kuvaan, jonka haluaisin antaa itsestäni, ei kuulu sen tunnustaminen, että häpeä olisi minulle tuttu. Haluaisin olla sen ulko- tai mieluummin yläpuolella. Häpeä ei myöskään halua tulla määritellyksi. Se haluaa jatkaa varjoissa pysymistään, siellä se elää vahvimmillaan.

Tänään kykenen kuitenkin jatkamaan kirjoittamista. Tunnistan häpeäni herkemmin ja aiemmin, vaikka sen ilmaantuminen yllättää vieläkin. Brené Brown sanoo häpeän aiheuttavan kimpun tuskallisia tunteita, ja se kimppu ehtii edelleen vaikuttamaan joskus hyvänkin aikaa, ennen kuin ymmärrän mistä on kysymys.

Häpeä aiheuttaa erillisyyden tunnetta. Se rakentaa näkymättömän muurin minun ja toisten välille. Se pistää vertaamaan ja se saa tuomitsemaan. Jos en kestä omaa häpeääni, saatan etsiä häpeän aiheuttajia toisissa, kiinnitän katseeni niihin ja arvostelen. Mutta syvimmiltään tuomitsen itseni. Häpeä on siitä kurja seuralainen, että se viihtyy piilossa. Se on pelon ja syyllisyyden kaveri ja sillä tavalla taitava, että se saa uskomaan, että olen ansainnut häpeäni ja siitä aiheutuvan kärsimyksen. Häpeä on kuin sitkeää hämähäkin seittiä, joka kietoutuu ympärilleni. Siitä on vaikea irrottautua. Häpeä voi estää toteuttamasta unelmia. Pahimmillaan se estää elämästä.

Tässä oma, melko tuore esimerkkini. Olin ryhtynyt opiskelemaan perhekonstellaatiota, menetelmää, jonka avulla voidaan tutkia läheisiä ihmissuhteita ja niissä vaikuttavia, usein näkymättömiä ilmiöitä. Se on toiminnallinen menetelmä, jolla on yhtymäkohtia mm. psykodraamaan. Konstellaatioissa tapahtuvat kokemukset ja tunteita liikuttavat oivallukset voivat vaikuttaa ihmisen uskomuksiin ja käsityksiin omista lähisuhteista perinpohjaisesti. Sen opiskelu on ollut elämääni syvästi rikastuttavaa ja omat kokemukseni eheyttäviä. Kun sitten tuli aika käynnistää ohjausharjoittelut, jotka aloitin yhdessä tyttäreni kanssa, koin löytäneeni jotakin arvokasta. Työtä, jota halusin tehdä.

Kunnes tuli aika ryhtyä kertomaan tästä työstä. Ensimmäisten työpajojen jälkeen en saanut kirjoitettua konstellaatiosta sanaakaan. Lyhyen tapahtumailmoituksen laatiminen vaati päiväkausia tullakseen valmiiksi ja kun se lopulta valmistui, suorastaan pakenin koneen ääreltä. Tuskailtuani tämän äärellä viikkokausia, jokin ulkopuolelta saatu sysäys avasi yhtäkkiä silmäni. Mikä on se ääni, joka toisaalta sanoi näin: konstellaatiohan on menetelmänä melko tuntematon, sitä on tutkittu aika vähän ja se on varmaankin joidenkin mielestä vähintäänkin outo menetelmä. Sitä on lisäksi aika vaikea kuvata sanoin. Ei ihme, että juuri sinä olet ryhtynyt perehtymään sellaiseen. Toisessa laidassa se sanoi: konstellaatio on niin vaikuttava menetelmä, että se voi todellakin käynnistää ihmisessä jonkun uuden kasvua. Siinä on paljon sellaista, jota ei oikein kyetä sanoittamaan, mutta se toimii, suorastaan mystisesti. Sen vaikuttavuus voi olla elämää syvästi muuttava. Niin, kuinkahan sinä oikein edes kuvittelet voivasi ohjata niin vaikuttavaa menetelmää.

Häpeähän se siinä, estämässä ja jarruttamassa, pitämässä piilossa ja pelkäämässä. Sellainen sabotoija. Siksi kirjoitin tämän. Meni aikaa, ennen kuin ymmärsin, mikä minua jarrutti ja sen jälkeen lisää aikaa, ennen kuin tunsin häpeääni ja sen aiheuttamaa pelkoa kohtaan niin paljon myötätuntoa, että kykenin kertomaan tämän kokemuksen. Kiitos sinulle Kati, joka rohkaisit kirjoittamaan siitä.