Mitä jos lopultakin opettelisin nauttimaan elämästä?

22.05.2018

Vastarannan kalliot ja jyrkänteellä kasvavat männyt heijastuvat tyyneen järvenpintaan. Yhtäkkiä keskellä toukokuuta on kesäisen lämmin. Pitkältä tuntuneen talven jälkeen mieli ei oikein kykene uskomaan sitä minkä silmät näkevät ja keho aistii. Kesä tuli niin yhtäkkiä. Istun mökin terassilla ja luen haastattelua poliisista, joka on myös kirjailija. Yksi lause pysäyttää lukemiseni. "Mitä tahansa voi tapahtua, hän kertoo poliisin työstään, mutta sen tunteen hän sietää. Siihen hän on tottunut lapsesta asti ja juuri siksi hän haluaa olla poliisi." Jokin liikahtaa. Ajatus pysähtyy. Tiedäthän sen tunteen, kun oivaltaa syvästi jotakin. Mitä mahtavat olla ne merkitykselliset tunnetilat, joihin minä olen lapsesta asti niin tottunut, että hakeudun samankaltaisia aiheuttaviin tilanteisiin uudestaan ja uudestaan? Nyt minut pysäyttää myös se, että riippumatta siitä, tekevätkö tunteet, joihin olemme tottuneet, meille hyvää vai eivät, ne voivat vetää meitä puoleensa vastustamattomasti. Tunteiden tuttuus voi olla merkityksellisempää kuin se, mikä vaikutus niillä on meihin. Vaikka olen jo jonkin aikaa saanut tutustua itseeni, ja tiedän tietäväni jo jotain, minut pysäyttää nyt se kaikki, mitä en vielä tiedä. Mitä ovat tästä näkökulmasta katsoen ne alitajunnasta ja kaukaa menneisyydestä nousevat tuttuuden kutsut, jotka saavat minut toimimaan vaikka itseäni vastaan?

Mökin terassi, jolla nyt istun, on muuttanut suhteeni kesään. Muistan kahvipöytäkeskustelut, joissa puhuttiin kesän odotuksesta ja kerrottiin kesäsuunnitelmista. Niin tein minäkin, vaikka oikeasti en osannut odottaa. En kesää, enkä oikein muutakaan edessä olevaa mukavaa. Minulla ei ollut kokemusta hyvän odottamisesta. Vai onko niin, ettei minulla ollut kokemusta hyvän tapahtumisesta odottamisen jälkeen?

En myöskään tainnut tietää, kuinka kesästä nautitaan. En muista lapsuuteni kesiä iloisina tai onnellisina. Ei niissä ollut paljoa odottamista. Oli varmasti aurinkoisia päiviä ja hyviä hetkiä, mutta kesällä oli myös yksinäistä ja kesään liittyi paljon velvollisuuksia. En muista nähneeni vanhempianikaan juuri nauttimassa kesästä, vaikka varmaan nauttivatkin, kaiken sen tekemisen lomassa.

Vasta saaressa, paikassa jossa nurmikkoa ei leikata eikä rikkaruohoja kitketä, olen oppinut nauttimaan kesästä. Olen oppinut istumaan ja tuijottamaan reikiä järven pintaan. Jo venematka toimii puhdistavan riitin tavoin.  Edessä mahdollisesti odottavat uhat menettävät aina vähän merkitystään. Sillä edessäpäin odotettavissa oleva uhka taitaa olla yksi lapsuudesta asti tuttu tunnetila. Niin voimakas, että kun edellinen väistyy - osoittautuneena turhaksi - olen ollut nopea kehittämään seuraavan. Kun nyt istun tässä äärettömän kauniin maiseman keskellä auringonpaisteessa ja aivan kaikki on hyvin, mietin, että mitä jos ryhtyisin pikkuhiljaa onnelliseksi, nauttimaan elämästä ilman epämääräisiä tulevaisuuden uhkakuvia. Ne kun eivät tuppaa toteutumaan